Dysfasia |
|
Dysfasia-diagnoosi perustuu perusteelliseen tiimiarviointiin, josta neuvottelevat lastenneurologi/foniatri, psykologi, puheterapeutti ja mahdollisesti myös toimintaterapeutti yhteisesti vanhempien kanssa. Tutkimustulosten pitää sulkea pois muut mahdolliset kielihäiriöiden syyt. Näitä ovat esimerkiksi: Viivästynyt puheen- ja kielenkehitys, kuulovamma, yleinen kehityshäiriö, neurologinen sairaus joka aiheuttaa vaikeuksia puheen muodostamisessa, sairaus jonka perussyy on psyykkinen sekä anatomiset poikkeamat puhe-elimissä, kuten huuli- ja kitalakihalkio. Myös virikkeetön ympäristö ja monikielisyys voivat aiheuttaa häiriöitä kielenkehityksessä. Dysfasian syy jää usein selvittämättömäksi. Joskus voidaan löytää geneettisiä taustatekijöitä. Taustalta voi myös löytyä raskauden, synnytyksen tai imeväisiän aikana syntynyt keskushermoston vaurio tai toimintahäiriö. Monet näkevät dysfasian olevan usean tekijän summa. Dysfaattiset kielivaikeudet ilmenevät useimmiten sekä puheen ymmärtämisen että puheen tuottamisen vaikeutena. On kuitenkin myös dysfasiamuotoja, jotka vaikuttavat ainoastaan kykyyn ilmaista itseään suullisesti. Suomessa käytetään useimmiten Rapinin ja Allenin dysfasialuokittelua, vaikkakin tiedetään, että dysfasiat esiintyvät harvoin puhtaasti missään tietyssä luokittelumuodossa. Koska luokittelu vaikuttaa tietyssä määrin kuntoutukseen, työskennellään usein teoreettisen perusluokan avulla, joka sitten sopeutetaan lapsen yksilölliseen kielelliseen profiiliin. Kaavamaisesti Rapinin ja Allenin dysfasialuokat voisi esittää kielellisinä prosesseina seuraavien luokkien mukaisesti:
Dysfaattisilla lapsilla voi olla kielellisten vaikeuksien lisäksi myös muita neurologisia vaikeuksia, kuten hahmottamisvaikeuksia, yleistä hitautta tai kömpelyyttä sekä tarkkaavaisuushäiriöitä. Myöhempinä kielellisten vaikeuksien oireina lapselle voi tulla keskittymiseen ja itsetuntoon liittyviä ongelmia. Lasten dysfasian katsotaan lisääntyneen viime aikoina. Yksi syy siihen on varmasti yhä perusteellisempi ja tarkempi diagnosointi. Kokemukset ovat osoittaneet, että varhaisen diagnoosin rinnalla ennustetta parantavat pitkällä tähtäimellä myös mahdollisimman varhaisessa vaiheessa aloitetut tukitoimenpiteet ja kuntoutus. Riittävän aikaisin aloitetut tukitoimenpiteet auttavat lisäksi lapsen myönteisen minäkuvan kehittymistä ja sitä kautta auttavat häntä selviytymään paremmin niin kielellisesti kuin sosiaalisestikin. Yleisin kuntoutuksen muoto on puheterapia. Muita kuntoutusmuotoja, joista voi olla hyötyä dysfaattiselle lapselle, ovat mm. toimintaterapia, neuropsykologinen kuntoutus tai erityispedagogiset toimenpiteet, leikkiterapia tai tukikeskustelut psykologin kanssa. On tärkeää, että terapia perustuu lapsen vaikeuksien tarkkaan kartoittamiseen. Lisäksi on tärkeää, että terapia on säännöllistä ja että se käsittää lapsen koko lähiympäristön (ks. OM3-malli). Useimmiten lapsi saa terapiaa yksilöllisesti, mutta myös ryhmäterapiamuodoista voi olla arvokasta apua lapselle. Sen lisäksi, että lapsi itse saa kuntoutusta, on tärkeää, että lapsen perhe saa tietoa ja tukea. Perheen olisi hyvä tuntea ainakin perusajatukset:
|